Laakiobasaltit ovat valtavien laavapurkausten jäänteitä, jotka peittävät alleen hyvin suuria alueita sekä mantereilla että valtamerten pohjissa.
Laakiobasalttimuodostumat lasketaan kuuluviksi suuriin magmaprovinsseihin (engl. LIP, large igneous province): niiden kattama pinta-ala on vähintään 100 000 km2, ja suurin osa kivisulien tilavuudesta on purkautunut maapallon pinnalle alle viidessä miljoonassa vuodessa[1], joka on geologisesti varsin lyhyt aika. Suurimmat laakiobasalttimuodostumat ovat alkuperäiseltä tilavuudeltaan jopa useita miljoonia kuutiokilometrejä[2].
Laakiobasalttien jäänteitä tunnetaan jo yli kahden miljardin vuoden takaa arkeeiselta ajalta[1], ja nuorimmat laakiobasalttimuodostumat löytyvät Yhdysvalloista (Columbia-joen laakiobasaltit, ikä n. 6–17 milj. vuotta[3]). Varsinaisia laakiobasaltteja ei tunneta purkautuneen historiallisella ajalla: Islannin rakopurkaukset (esim. Laki vuosina 1783–1784) ovat purkausmekanismiltaan samankaltaisia mutta tilavuudeltaan ja purkaustiheydeltään verrattaen pienempiä.
Laakiobasalttien purkautumisella on ollut suuri vaikutus elämän ja ilmaston kehitykseen läpi maapallon historian, mutta niille ei ole olemassa yksittäistä hyväksyttyä syntymallia: laakiobasalttipurkausten on arveltu liittyvän mm. jättiläismantereen eristämän vaipan yläosan kuumenemiseen[4], impakteihin[5] sekä vaipan pluumeihin[2]. Muutamia suuria laakiobasalttipurkauksia on seurannut mannerlaatan repeäminen ja uuden valtameren muodostuminen.