Inkeri

Inkeri, Inkerinmaa ven. Ижорская земля, Ižorskaja zemlja, ven. Ингрия, Ingrija tai Ингерманландия, Ingermanlandija, vir. Ingeri tai Ingerimaa, ruots. Ingermanland
Lippu	Vaakuna
Inkerin luterilaiset seurakunnat noin vuonna 1925.
Valtio	Novgorodin tasavalta Ruotsi Venäjän keisarikunta Neuvostoliitto Viro (pieniltä osin) Venäjä
Hallinto
– hallinnon tyyppi	maantieteellinen alue
– suurin kaupunki	Pietari
Pinta-ala	15 000 km²
Infobox OK

Inkeri eli Inkerinmaa (ven. Ижорская земля, Ižorskaja zemlja, ven. Ингрия, Ingrija tai Ингерманландия, Ingermanlandija, vir. Ingeri tai Ingerimaa, ruots. Ingermanland) on Luoteis-Venäjällä sijaitseva historiallinen alue, joka nykyisin kuuluu Pietarin kaupunkiin ja sitä ympäröivään Leningradin alueeseen. Noin 15 000 neliökilometrin laajuinen alue ulottuu pohjoisessa Rajajokeen, lännessä Narvanjokeen ja Laukaanjokeen sekä idässä Laatokkaan ja Lavajokeen.

Inkerin nimi todennäköisesti juontuu Inkereenjoen nimestä.^[1] Kansanetymologian mukaan Inkerin on sanottu saaneen nimensä ruotsalaiselta prinsessa Ingegerdiltä, joka meni vuonna 1019 naimisiin Novgorodin ruhtinaan Jaroslav I Viisaan kanssa. Eymundin saagassa kerrotaan, että Ingegerd sai Jaroslavilta myötäjäislahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maat^[2], jonka perusteella aluetta olisi kutsuttu Inkerinmaaksi eli Ingegerdin maiksi.

Inkeri oli itämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvien vatjalaisten ja inkerikkojen kotimaa. Myös itäslaavilaista väestöä levittäytyi alueelle jo ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Inkeri kuului Ruotsille vuonna 1617 solmitusta Stolbovan rauhasta aina suureen Pohjan sotaan, jolloin voidaan puhua Ruotsin Inkeristä. Tuolloin alueelle muutti paljon suomalaisia, joiden jälkeläiset tunnetaan inkerinsuomalaisina eli inkeriläisinä. Vastaavasti Tarton rauhan solmimisen jälkeen osa Länsi-Inkeriä liitettiin Viroon. Tämä alue tunnetaan nimellä Viron Inkeri. Nykyään sekin kuuluu Venäjään.

1. ↑ Kepsu, Saulo: Inkerin pogostat – vanha nimistö ja asutus, s. 228. (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 66) Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2020. 2323-3370 ISBN 978-952-7359-02-0 Teoksen verkkoversio.
2. ↑ Viikinkiajan nimistön synty (venäjäksi)